Toteutettiinko LEGO® ELOKUVA stop-motion-tekniikalla?

Toteutettiinko LEGO® ELOKUVA stop-motion-tekniikalla?

Tämä kysymys oli kaikkien huulilla elokuvan näkemisen jälkeen. Ehkä sinunkin, koska luet nyt tätä artikkelia. Kysymys on ihan oikeutettu. Olihan elokuvan ohjaajien tavoitteena se, että yleisö ei ole ihan varma näkemästään: onko kyseessä stop-motion‑animaatio vai tietokoneohjelmalla toteutettu elokuva. Näin kertoi tuotantosuunnittelija Grant Freckelton Voxille vuonna 2017.

Mutta kuten niin monien elämää suurempien kysymysten kanssa, vastaus ei ole ihan yksiselitteinen.

Näin siksi, koska elokuva on hybridi. Tässä tekniikassa LEGO® rakennelmat herätetään eloon tietokoneanimaation avulla fotorealistisesti stop-motion-tyyliin. (Selvennämme tätä hieman myöhemmin.)

Kerromme tässä artikkelissa, mitä tämä tekniikka tarkoittaa, ja olemme ripotelleet matkan varrelle muutamia mukavia yllätyksiä!

Molempien elokuvien ohjaajat halusivat tehdä elokuvasta ennen kaikkea sellaisen, että siinä olisi kotona tehdyn tunnelmaa – että elokuvan olisi voinut kuvata vaikka lapsi (jolla tosin on Hollywoodin mittapuut täyttävä budjetti).

Avustava ohjaaja Chris Miller kertoi vuoden 2015 Warner Bros. ‑dokumentissa ”Creating the Bricks”, että tavoitteena oli luoda äärimmäisen kotikutoinen stop-motion LEGO palikkaelokuva ja tehdä siitä mahdollisimman elokuvamainen valaistusta, kuvakulmia ja kaikkia suuren budjetin toimintaelokuvista tuttuja elementtejä hyödyntämällä.

Mutta miten tämä kaikki toteutettiin käytännössä?

Ihan ensiksi on sanottava, että kaikki elokuvassa näkemäsi on toteutettu 100-prosenttisesti LEGO palikoilla. Kaupungit, planeetat, galaksit ja menopelit… kaikki suunniteltiin alusta lähtien aitojen LEGO palikoiden lainalaisuuksia mukaillen, minkä jälkeen ne digitoitiin. Kaikki näkemäsi on siis taattua LEGO tavaraa.

Elokuvan tietokonegrafiikoista vastasi Aidan Sarsfield, jonka mukaan elokuvan taustalla oleva palikkateknologia on itse asiassa aika huikea. Sarsfield kertoo: ”Kun näet tuhansien ja tuhansien rakennelmien joukon, kaikki rakennelmat ovat oikeita LEGO rakennelmia. Mitään mutkia ei ole oiottu, kaikki on rakennettu palikoista.” (Creating the Bricks, 2015, Warner Bros.)

Dokumentissa Chris Miller valaisi syytä tämän taustalla: ”Jos elokuvan minkä tahansa kohdan pysäyttää, näkymä on sellainen, että sen voisi rakentaa ihan oikeasti itse.” Myös niinkin monimutkaiset jutut kuin räjähdys, meren aalto tai mudan räiskähdys kameran linssiin LEGO Batmobilen™ kurvatessa ohi.

Jotta setit pystyttiin toteuttamaan tarkasti palikka palikalta, elokuvan suunnittelijat hyödynsivät digitaalista mallinnusta. Työssä ei kuitenkaan turvauduttu mihinkään naurettavan kalliiseen ohjelmaan, josta kukaan ei ole ikinä kuullutkaan. Sen sijaan suunnittelijat käyttivät ensisijaisena ohjelmanaan LEGO Groupin omaa, vaatimatonta digitaalista rakennustyökalua – LEGO Digital Designeria – jonka voi kuka tahansa hankkia maksutta!

Vaikka tämäntyyppiset ohjelmat luovat alkuperäisen LEGO rakennelman fyysisille ominaisuuksille uskollisia toisintoja, toteutus yksinomaan niiden avulla oli ongelmallista, koska lopputulos ei välttämättä ole yhtä käytännöllinen kuin LEGO rakennelma.

Esimerkiksi LEGO ELOKUVA 2:ssa tekijät halusivat Ultrakatille mahdollisimman monta piikkiä. Oikeita prototyyppejä kokeilemalla ja tutkimalla elokuvan suunnittelijat huomasivat, että vaikka huikea määrä piikkejä saattaisi näyttää hienolta, kyseistä rakennelmaa olisi mahdotonta pidellä kädessä leikkiessä.

Saatat nyt ehkä ihmetellä, että miksi tämä olisi ongelma… Eikö kuitenkin ole pääasia, että rakennelma näyttää upealta?

Kaikki kiteytyy ohjaajien tavoitteeseen luoda elokuvan jokaisesta osasta sellainen, minkä lapsi olisi voinut rakentaa. Jos lapsi ei pystyisi pitelemään pienoismalleja käsissään, elokuvan tavoittelema… (tuntuu hassulta sanoa näin, mutta…) realismi olisi kärsinyt. Niinpä ohjaajat saivat leikkiä hahmoista luoduilla lukuisilla prototyypeillä ennen lopullista toteutusta. Äh, sanoimmeko leikkiä? Niin, siis tarkoitimme, että saivat testata.

Yllätys! Molempien elokuvien vauhdikkaisiin kohtauksiin on ripoteltu hurja määrä alkuperäisten hahmojen, settien ja menopelien prototyyppejä!

Muutama sana animaatiosta. Elokuva toteutettiin tietokoneohjelman avulla, mutta elokuvan animaattoreita (australialainen Animal Logic) pyydettiin noudattamaan elokuvassa stop-motion-tekniikkaa parhaansa mukaan. Tämä tarkoitti sitä, että hahmojen fyysiset ulottuvuudet olivat jokseenkin rajalliset: esimerkiksi kyynärpäitä ei voinut taivuttaa eikä jalkoja suoristaa. Näitä sääntöjä höllennettiin kuitenkin hieman, kun hahmon piti vaikkapa nyökätä. Mutta koska tavoitteena oli se, että kuvan pysähtyessä näytöllä näkyvän näkymän voisi rakentaa itse uudelleen, tämän täytyi konkretisoitua myös hahmoissa.

Mutta elokuvista ei saa kotona tehdyn oloisia ainoastaan stop-motion-animaatioiden tekniikoilla. Elokuvissa on siksi oltava myös hiukan kauneusvirheitä. Tämäntyyppiset pienet epätäydellisyydet integroitiin elokuviin uskomattomalla tarkkuudella. Creating the Bricks ‑dokumentissa avustava ohjaaja Phil Lord kertoo kaikesta siitä tutkimuksesta ja kehityksestä, joka kului LEGO palikoissa näkyvien sormenjälkitahrojen toteuttamiseen. Ahkeran työn tulokset konkretisoituvat monissa hahmoissa, useimmiten Emmetin kiiltävässä muovipinnassa.

Huomaatko sormenjälkitahrat?
Huomaatko sormenjälkitahrat?

Tämän lisäksi myös hahmoihin integroitiin joitakin pieniä epätäydellisyyksiä. Esimerkiksi 1980-luvun avaruushemmon Bennyn taustalla oli Chris Millerin lapsuudenaikainen astronauttilelu, jonka tunnettu suunnitteluvirhe aiheutti sen kypärän halkeamisen. (Onkohan meillä lupa kertoa tästä? No ehkä olemme päässeet jo niin pitkälle, että on ihan ok mainita 40 vuotta vanhojen LEGO mallien muutamia kauneusvirheitä. Jos luet tämän lauseen, niin vastaus edelliseen kysymykseen on ”kyllä… kai”.) Tuo lausahdus on elokuvastakin tuttu, tiedoksi lukijoille.

Yksi kysymys kuitenkin askarruttaa. Kaikista elokuvien jutuista haluttiin tehdä rakennettavia, niin mikroskoopeista kuin dioraamoistakin. Epätäydellisyyksiä tutkittiin väsymättömästi ja työtä tehtiin intensiivisesti, jotta elokuvassa olisi kotona tehdyn stop-motion-animaation tuntua… Eikö olisi ollut helpompaa toteuttaa elokuva stop-motion-tekniikalla?

Vastauksena tähän kysymykseen pyydämme sinua katsomaan ensimmäisen elokuvan kohdan, joka toteutettiin klassisena stop-motion-animaationa – lopputekstit. Stoopid Stoodiosin (tunnetuin työ Robot Chicken) toteuttama kolmen minuutin kohtaus vaati kolme täysipäiväistä animaattoria ja kahden kuukauden työrupeaman. Lopputekstien viimeiset 12 sekuntia ovat kertakaikkisen uskomattomat: niiden aikana kaikki setit näkyvät animoituina yhtä aikaa – kaikki kolme animaattoria liikuttaa 150 LEGO elementtiä filmin jokaista yksittäistä kuvaa varten.

Jos tätä tekniikkaa olisi hyödynnetty täyspitkässä elokuvassa, ajan ja vaivan määrää olisi ollut mahdoton laskea. Mutta onneksi… tähän saatiin selvyys ensimmäisen elokuvan tuotannon aikana. Jos LEGO ELOKUVA olisi toteutettu stop-motion-tekniikalla, toteutus olisi kestänyt 10 vuotta ja vaatinut 15 miljoonaa LEGO palikkaa.

Ehkä sitä kokeillaan seuraavassa LEGO elokuvassa… toivottavasti näemme sen kuitenkin valkokankaalla jo aikaisemmin!

Kaipaatko jotain muuta?

Katso aikuisille suunnattujen settien ja tuotteiden valikoimamme Aikuiseen makuun ‑sivuilta!
Lisätietoja